Synkkenee

Minne mennä, kun tuntuu että aina vain pimeys syvenee?

Mitä tehdä? Eipä taida ihmeempiä keinoja - tai ihmeitä - pahemmin olla.

Kysytään: mikä on? Tapahtuiko tänään jotain? Miksi tänään näin?

Vaan kysymys kuuluukin, että miten muina päivinä oli jotenkin muutoin, jotenkin vain pystyi edes olla - ja nyt voimat tyrehtyivät? Se oli pinnallista.

Se on aina siellä; iki-aikainen pimeys, joka kasvaa vain.

Riittämättömyyden tunne

 Sellainen tunne kun...

Alakerrassa kuulen kun vanhempi tytär itkee; menen lohduttamaan. On nähty pahaa unta, eikä uni tule. Tahtoo turvakäden (käsi lasketaan päälle/viereen); mutta isin käsi ei kelpaa. Tahtoo äidin käden. Miksi? No kun tahtoo äidin käden. Miten se tehdään, eikö voisi kokeilla? Ei, kun äidin käden. Lopulta yritän kuiskia lohduttavia sanoja: se oli vain unta, ei se ollut totta. Vessakäynnin jälkeen pyydetään lisää valoa, ja ainakin näyttäisi nukahtavan. Mutta oma osuus tuntuu taas vaillinaiselta.

Peliporukoissakaan ei ole ketään, ketä seura kiinnostaisi. Toisille olen liian intensiivinen, toisille liian poissaoleva. Toisilla ei ole koskaan aikaa, tai toiset vaatisivat että jos pelataan, olisin läsnä 24/7. Olen liian casual tai liian tryhard. Välimuotoja ei ole. Seura ei kelpaa, mutta ehkä yksinpelit sentään eivät torju...

Parisuhteessa aika ei meinaa riittää; ei ole yhteistä aikaa illalla tälläkään viikolla. On taas deadlineja, on tuota ja tätä. Itsekin käytin sen ainoan yhteisillan omiin GPS-juttuihini. Voisi tehdä tätä ja tuota kotona lisää, olla tässä ja tuossa enemmän kuin ne muut, jotka tekevät asiat oikein, ja jotka ovat parempia - tai ehkä vain vähemmän rikki.

Korona syvenee, useampi ovi menee kiinni. Yritys ulottautua ihmisiin, asioihin ja tapahtumiin vaikeutuu. Monet ovat ahdistuneita yhteiskunnassa. Omat voimat eivät riitä oikein veroasioiden tai uuden psykoterapian järjestämiseen. Jossain välissä yhteiskunnan piiska varmaan vihlaisee. Voimat eivät riitä edes kirjaamaan yliopiston projektin tuntihallintaan tehtyjä työtunteja, vaikka siitä saisi konkreettisesti rahaa. Täyttä hulluutta tuommoinen, sanoisi joku - ja niinhän se taitaa ollakin. Silti tänne on jo tullut kirjoitettua senkin edestä. 

Harrastusprojekteissakaan ei ole taaskaan pystynyt kontribuoimaan tarpeeksi. Päädyn pyytelemään anteeksi myöhästymisiä tai liian vähäistä osallistumista. Se osuus, minkä jaksan ja ehdin tuottaa, on kyllä ilmeisen laadukasta ja saanen sen takia olla vielä osallisena, mutta olen aina myöhässä ja taidan antaa vääriä lupauksia. En vieläkään osaa sanoa 'ei', tai arvioida missä menee omat rajat. Kaipa se on tahto miellyttää muita, tai saavuttaa jännittäviä ja mielenkiintoisia juttuja. Ei kai se väärin ole tahtoa sellaista - konkreettisen todellisuuden kohdatessaan omat haavekuvat vaan kokevat karvaan kohtalon.

Töissä oli korkean profiilin jenkkitapaaminen, yhteistyöprojektin aloituspalaveri jenkkiaikaan iltaan. Hyvin on menestytty, analyysikilpailusta tulisi korkean profiilin julkaisu. Mutta aina olisi kuitenkin kaikki voinut olla eilen valmiina ja paremmin. En jaksa hakea rahoitusta. En jaksa vastata kollegoiden pommitukseen sähköpostissa, WhatsAppissa, ja muissa platformeissa. Kaikki somet ahdistavat, en jaksa olla läsnä. Tahdon poistaa kaiken ja palata tyyliin Nokia 3110 -aikaan; no se on täysin hullua, "jaahas!!" toteaa puoliso... halu irtautua someista otetaan vastaan aika ristiriitaisin tunnelmin - ei vaan jaksaisi olla tavoitettavissa. Telegrammissakin on nykyään ominaisuus, että ei vain näy pelkästään se että onko nähnyt / lukenut viestin, vaan ryhmissäkin näkyy nykyään listaus ketkä kaikki ovat viestin "nähneet". Menee ihan hulluksi tämä. Toki varmaan nostalgioin ja romantisoin vanhoja aikoja, jotka eivät niin hyviä olleetkaan. Mutta minnekkä muuallekaan sitä menisi, kun tulevaisuuteen ei jaksa katsoa? Edes vähän valheellisiin vanhoihin muistoihin, joita pikkuhiljaa multaa ja kuoppaa?

Ei saa ahdistua, vaan minkä aivot itselleen mahtavat. Yön tunnit ovat taas pimeitä ja yksinäisiä. Täytyy jollain turruttaa kaikki, ja toivoa että huomenna herää taas. Tännekään ei meinaa jaksaa kirjoittaa mitään, mutta ajatus siitä, että kukaan ei koskaan kuitenkaan tänne päädy, lohduttaa ja antaa motivaation kirjoittaa jotain. Ehkä joku joskus lukee, todennäköisemmin ei. Nämäkin häviävät aikanaan bittiavaruuteen - ja eihän tällaisia ajatuksia kukaan ääneen sanoisi tai julkaisi kirjoittaa, siinähän poistaa jo omat sukulaisetkin Facebook-kavereistaan, kun on liian raskasta luettavaa.

Kuorin klementiinin ja huokaisen syvään...

Dying for words

Quite feels like the exhaustion's kicking in to the point where thoughts fail to manifest in written or spoken words any more.

I feel like I should tear myself open, but I do not find the strength or courage to do it. The walls keep closing in.

Mind departs from the body, I am in third person. The eyelids are heavy, and my reflection quite surreal. 

Is it an obligation to life to suffer? What is objective, reasonable amount of burden? Do I keep stacking them on myself? Do others just have broader shoulders, girded loins, and an intact mind?

My mind's a map of scars, and the paths are inane loops. Where to now? What to look forward to?

Classic yet useless questions, for they will always remain unanswered. Not that there would've been an answer to begin with.

Even typing is a tedious task. I will dissolve back eventually, we all will depart, we all will eventually end, alone. We will disappear, bit by bit, and it's unclear what the concept of self even was.

I long for beauty, but I walk on desolate plains covered with dying leaves and ashes reeking of feces. My scorn mindscape slowly grinds and wears down that hollow path.

Words are not enough. Nothing ever is.

A generic picture dump from along the road

 

A bit of ramblings and less self censoring

I've recently noticed that social media has provoked me to self-censor myself. I start to think, whether or not something is worth sharing or not, if it'll offend somebody, etc; which is quite silly, as it does obscure the true me that'd share whatever I'd find interesting. Naturally some forums (such as selected followers on Twitter, or particular subreddit on Reddit) are not content agnostic completely, as people expect to see certain things. But to increasing amounts I've noticed that I don't write or update in Facebook/Twitter/Telegram/Blogspot/Discord/Whatsapp/... because I start to think over-thinking of stuff. 

So I'll just consider this my safe haven of places, nobody probably ever reads anything here anyway. My public little secret diary, mhph. Anyway, my random thought of the day, with a lower standard for trying to self-censor myself:

If a tree falls in a forest, but nobody is there to share about in the social media, does it make a sound?

Lyhyesti: Vilja & Slime Rancher

Ollaan valmistautumassa pelaamaan Slime Rancher peliä Viljan kanssa iltahauskuutuksena. Hän istuu mun tuolissa innoissaan, että pääsee ite pelaamaan. Sitten spontaanisti:

Vilja: "Isi, olet rakas!"

Minä: "Sä oot myös rakas, ja niin myös Elea ja äiti. Me molemmat rakastetaan teitä paljon."

Vilja menee mietteliääksi ja vähän surullisen kainon näköiseksi.

Vilja: "Mutta et kai sä oo vihanen?"

Minä: "Mistä mä olisin vihainen?"

Vilja: "No kun... mm..."

Minä: "En mä ole vihainen mistään, miksi mikä olisin vihainen?"

Vilja: "No, kun... mä rakastan äiitä enemmän."

Minä: "Voi Vilja. En mä tietenkään oo vihanen. Mä ymmärrän että äiti on tosi rakas. Ja viettää teidän kanssa enemmän aikaa kuin mä. Ja isi on usein väsynyt, mutta kyllä mä silti rakastan teitä paljon enkä mä oo vihanen."

Vilja: "Niin, äitin kanssa leikitään paljon."

Minä: "Isi yrittää kyllä olla mahollisimman paljon teidän kanssa, ja rakastaa teitä valtavasti."

Vilja: "Niin! Ja Elea pääsi sun paidan sisään kun hän syntyi. Pääsinkö mää sun paidan sisään?" (osoittaa mun pitkähihaista paitaa)

Minä: "Joo sä pääsit myös isin paidan sisään, mutta se oli semmonen väljempi paita, ettei sua vaan sattuis kun olit niin pieni."

Sitten jatketaan pelaamiseen. Vilja on suht innoissaan, koska pääsee itse isin työhuoneessa pöytäkoneella pelaamaan, ja isosisko on serkkulassa leikkimässä (ja jäi myöhemmin yökyläänkin). Peli on ensimmäisestä persoonasta kuvattu lapsiystävällinen rakentelu- ja seikkailupeli, missä rakennetaan söpöille limamönjäotuksille maatilaa, syötetään niitä, ja myydään niiden kakkaa (timantin muotoisia) rahasta ja ostetaan sillä sitten hienompia kapistuksia. Viljalla on jo hyvä hahmotuskyky WSAD-liikkumisesta, mutta hiiri on vähän vaikea (se on isin suhteessa liian iso pelihiiri; käsi on vähän hassussa kulmassa, ja ei oikein ylety napeille). Asettelen useemman kerran Viljan käden uudelleen ja opetan vasenta ja oikeaa näppäintä. Hiiren DPI:tä säädän paljon alemmas, kun siellä on mun Escape From Tarkov -asetukset pohjalla. Pikkuhiljaa Vilja saa useamman kerran onnistuneesti imaistua limamönjiä talteen ja kerättyä porkkanoita syötettäväksi, ja liikkuu lähinnä eteenpäin W:llä.

Jossain välissä Vilja haluaa olla sylissä, ja hän istuu mun kanssa koneen ääressä ja autan miten päästään kotifarmille pelissä ja myydään kerätyt timanttikakat. Ilahdutaan kun saadaan parisen sataa kolikkoa, ja sitten on aika siirtyä vähän enemmän iltahommiin - tää on pelissä hyvä kohta lopetella.

Vilja menee äitin kanssa alakertaan. Jään pohdiskelemaan vähän taustalle isyyttä, olenko kokonainen aikuinen, ja että onneksi heillä on ainakin yksi täysi vanhempi elämässään. Väsyttää, ilta-yhdeksältä alkaa nettiwebinaari jenkkeihin, ja on vähän kaihoisa olo. Saan nukuttua kolmisen tuntia, kunnes herään aamuyöllä, ja käyn GPS-pelilenkillä. Lenkin aikana isyys mietityttää. En kuitenkaan uskalla postata ajatuksiani Facebookkiin, kun tuntuu että ei enää tee mieli jakaa itsestään mitään. Täällä tuntuu ettei kukaan kuitenkaan koskaan tule muutenkaan lukeneeksi, joten se on "julkisesti turvallinen salainen paikka".

Kohmo 5/5/2020, 4:30 AM

Hiking trail in Kohmo (Turku), 4:30 in the morning (5/5/2020). Morning dew's so thick that my beard's dripping. A choir of birds break the silence starting around 3 o'clock. I feel weary, but the particular moment is beautiful and serene, almost surreal. I'm alone in my own little bubble. Taking pictures with my phone does break the immersion a bit, admittedly.

The Bridge Builder, by Will Allen Dromgoole

The Bridge Builder, by Will Allen Dromgoole

"An old man going a lone highway

Came at the evening, cold and gray,

To a chasm, vast, and deep and wide,

Through which was flowing a sullen tide.

The old man crossed in the twilight dim;

The sullen stream had no fear for him;

But he turned, when safe on the other side,

And built a bridge to span the tide.

"Old man," said a fellow pilgrim, near,

"You are wasting strength with building here;

Your journey will end with the ending day;

You never again will pass this way;

You've crossed the chasm, deep and wide-

Why build you this bridge at the evening tide?"

The builder lifted his old gray head:

"Good friend, in the path I have come," he said,

"There followeth after me today,

A youth, whose feet must pass this way.

This chasm, that has been naught to me,

To that fair-haired youth may a pitfall be.

He, too, must cross in the twilight dim;

Good friend, I am building this bridge for him."

Interdimensional Job Interview

I've always found the brain in a jar theory quite appealing, albeit somewhat disturbing. The basic idea is that we cannot prove or disprove that we wouldn't be some kind of brain-like mass floating in a jar or a vat, while being fed reactive external stimuli that renders a world to us while we really exist in a higher metalevel. Basically it boils down into "reality is a simulation", for example ála Matrix in popular culture. I do believe reality is subjective regardless of whether such a meta-transition simulation exists or not. I might even argue that our own brains are our own recursive simulation, not just in its conventional definition. There are a number of psychological experiments that show that our own brains fill in gaps in our reality and extrapolate our senses, such as the phantom limb and patterns in chaos.

What has always bugged me though, is what could possibly be the purpose of such higher layer simulations? I think most implicitly assume that this higher metalevel reality obeys the same laws of physics, and even social structures, as our human society. Therefore, we usually imagine some human scientist cruelly experimenting on a sentient mass, in order to find out whatever phenomena they're studying. Really though, I think this assumption would be likely false - if reality really was or is a simulation, I think it's non-sense to assume it'd obey e.g. the same laws of physics as ours. Things could be pretty wacky out there.

However, let's assume for a second that this higher metalevel of reality does follow our rules and norms. It's an intriguing thought experiment to try think of "realistic" scenarios why this then would happen.

I fancy one such idea of my own, somewhat ambitiously dubbed Interdimensional Job Interview. Suppose we do live in this higher metalevel, and we do have some say in our interactions there-in. We're in the line applying for say, a government job on planet Splorg for our species Z'cthun. We signed consent that we subject ourselves to a though-process interview, simulating our actions on planet Earth under controlled environment in order to assess our suitability for the job. Stuff like psychologists might do these day for companies - psychological profiling, just more sophisticated. Or twisted. Whatever, too late to question now, we signed consent and an essential part of the profiling is that we cannot be aware of our own testing environment.

It'd be kinda funny to then be pulled the plug eventually, and have our report splurted on our face: "Sorry Zr. (gender-pronoun of my choosing for my supposed personality Futz'gn Z'cthun-Norg), it appears that you pose too great desire to develop delusional greater purposes where none lie, thus you could possibly endanger our institution should you work for us. I'll therefore have to let you go this time, but we'll stay in touch. Thanks for applying, please take a free pen on your way out." Wouldn't that just be lovely.

As for our currently potentially on-going simulation, the question is somewhat relevant to a potentially lower metalevel. We can play around with the idea in principle, and should, as it is relevant for us to question: what should we be simulating, just because we seem to be able to simulate our own species in vitro? Might we eventually become the monsters, under whose shadow some of us fear of living in?

Matkaeväät

Uuvuttavaksi käy askeltaa alla aatoksien varjoisia kuormia
Evääkseen kun on suotu vain raatelevia susia sysitummia
Minne tie tuo vie matkamiehen sellaisen vaelluskaipuineen
Kel taival jatkuu enää vuoksi seuransa lähikumppaneilleen?