I've been playing around with machine learning models, namely the latent diffusion models (here applied from https://github.com/CompVis/stable-diffusion ). Here are 10 interesting photos the AI thought of my translated dark poetry from 2016, Kuuden Jalan Unilaulu ("Six Feet Lullaby") and Pirun Peili ("Devil's Mirror"), respectively:
--
Kuuden Jalan Unilaulu
Minne mennä, kun tuntuu että aina vain pimeys syvenee?
Mitä tehdä? Eipä taida ihmeempiä keinoja - tai ihmeitä - pahemmin olla.
Kysytään: mikä on? Tapahtuiko tänään jotain? Miksi tänään näin?
Vaan kysymys kuuluukin, että miten muina päivinä oli jotenkin muutoin, jotenkin vain pystyi edes olla - ja nyt voimat tyrehtyivät? Se oli pinnallista.
Se on aina siellä; iki-aikainen pimeys, joka kasvaa vain.
Sellainen tunne kun...
Alakerrassa kuulen kun vanhempi tytär itkee; menen lohduttamaan. On nähty pahaa unta, eikä uni tule. Tahtoo turvakäden (käsi lasketaan päälle/viereen); mutta isin käsi ei kelpaa. Tahtoo äidin käden. Miksi? No kun tahtoo äidin käden. Miten se tehdään, eikö voisi kokeilla? Ei, kun äidin käden. Lopulta yritän kuiskia lohduttavia sanoja: se oli vain unta, ei se ollut totta. Vessakäynnin jälkeen pyydetään lisää valoa, ja ainakin näyttäisi nukahtavan. Mutta oma osuus tuntuu taas vaillinaiselta.
Peliporukoissakaan ei ole ketään, ketä seura kiinnostaisi. Toisille olen liian intensiivinen, toisille liian poissaoleva. Toisilla ei ole koskaan aikaa, tai toiset vaatisivat että jos pelataan, olisin läsnä 24/7. Olen liian casual tai liian tryhard. Välimuotoja ei ole. Seura ei kelpaa, mutta ehkä yksinpelit sentään eivät torju...
Parisuhteessa aika ei meinaa riittää; ei ole yhteistä aikaa illalla tälläkään viikolla. On taas deadlineja, on tuota ja tätä. Itsekin käytin sen ainoan yhteisillan omiin GPS-juttuihini. Voisi tehdä tätä ja tuota kotona lisää, olla tässä ja tuossa enemmän kuin ne muut, jotka tekevät asiat oikein, ja jotka ovat parempia - tai ehkä vain vähemmän rikki.
Korona syvenee, useampi ovi menee kiinni. Yritys ulottautua ihmisiin, asioihin ja tapahtumiin vaikeutuu. Monet ovat ahdistuneita yhteiskunnassa. Omat voimat eivät riitä oikein veroasioiden tai uuden psykoterapian järjestämiseen. Jossain välissä yhteiskunnan piiska varmaan vihlaisee. Voimat eivät riitä edes kirjaamaan yliopiston projektin tuntihallintaan tehtyjä työtunteja, vaikka siitä saisi konkreettisesti rahaa. Täyttä hulluutta tuommoinen, sanoisi joku - ja niinhän se taitaa ollakin. Silti tänne on jo tullut kirjoitettua senkin edestä.
Harrastusprojekteissakaan ei ole taaskaan pystynyt kontribuoimaan tarpeeksi. Päädyn pyytelemään anteeksi myöhästymisiä tai liian vähäistä osallistumista. Se osuus, minkä jaksan ja ehdin tuottaa, on kyllä ilmeisen laadukasta ja saanen sen takia olla vielä osallisena, mutta olen aina myöhässä ja taidan antaa vääriä lupauksia. En vieläkään osaa sanoa 'ei', tai arvioida missä menee omat rajat. Kaipa se on tahto miellyttää muita, tai saavuttaa jännittäviä ja mielenkiintoisia juttuja. Ei kai se väärin ole tahtoa sellaista - konkreettisen todellisuuden kohdatessaan omat haavekuvat vaan kokevat karvaan kohtalon.
Töissä oli korkean profiilin jenkkitapaaminen, yhteistyöprojektin aloituspalaveri jenkkiaikaan iltaan. Hyvin on menestytty, analyysikilpailusta tulisi korkean profiilin julkaisu. Mutta aina olisi kuitenkin kaikki voinut olla eilen valmiina ja paremmin. En jaksa hakea rahoitusta. En jaksa vastata kollegoiden pommitukseen sähköpostissa, WhatsAppissa, ja muissa platformeissa. Kaikki somet ahdistavat, en jaksa olla läsnä. Tahdon poistaa kaiken ja palata tyyliin Nokia 3110 -aikaan; no se on täysin hullua, "jaahas!!" toteaa puoliso... halu irtautua someista otetaan vastaan aika ristiriitaisin tunnelmin - ei vaan jaksaisi olla tavoitettavissa. Telegrammissakin on nykyään ominaisuus, että ei vain näy pelkästään se että onko nähnyt / lukenut viestin, vaan ryhmissäkin näkyy nykyään listaus ketkä kaikki ovat viestin "nähneet". Menee ihan hulluksi tämä. Toki varmaan nostalgioin ja romantisoin vanhoja aikoja, jotka eivät niin hyviä olleetkaan. Mutta minnekkä muuallekaan sitä menisi, kun tulevaisuuteen ei jaksa katsoa? Edes vähän valheellisiin vanhoihin muistoihin, joita pikkuhiljaa multaa ja kuoppaa?
Ei saa ahdistua, vaan minkä aivot itselleen mahtavat. Yön tunnit ovat taas pimeitä ja yksinäisiä. Täytyy jollain turruttaa kaikki, ja toivoa että huomenna herää taas. Tännekään ei meinaa jaksaa kirjoittaa mitään, mutta ajatus siitä, että kukaan ei koskaan kuitenkaan tänne päädy, lohduttaa ja antaa motivaation kirjoittaa jotain. Ehkä joku joskus lukee, todennäköisemmin ei. Nämäkin häviävät aikanaan bittiavaruuteen - ja eihän tällaisia ajatuksia kukaan ääneen sanoisi tai julkaisi kirjoittaa, siinähän poistaa jo omat sukulaisetkin Facebook-kavereistaan, kun on liian raskasta luettavaa.
Kuorin klementiinin ja huokaisen syvään...
Quite feels like the exhaustion's kicking in to the point where thoughts fail to manifest in written or spoken words any more.
I feel like I should tear myself open, but I do not find the strength or courage to do it. The walls keep closing in.
Mind departs from the body, I am in third person. The eyelids are heavy, and my reflection quite surreal.
Is it an obligation to life to suffer? What is objective, reasonable amount of burden? Do I keep stacking them on myself? Do others just have broader shoulders, girded loins, and an intact mind?
My mind's a map of scars, and the paths are inane loops. Where to now? What to look forward to?
Classic yet useless questions, for they will always remain unanswered. Not that there would've been an answer to begin with.
Even typing is a tedious task. I will dissolve back eventually, we all will depart, we all will eventually end, alone. We will disappear, bit by bit, and it's unclear what the concept of self even was.
I long for beauty, but I walk on desolate plains covered with dying leaves and ashes reeking of feces. My scorn mindscape slowly grinds and wears down that hollow path.
Words are not enough. Nothing ever is.
